En tiedä kuinka kauan olin unten mailla, mutta heräsin huoneeseen, ahdistavan pieneen huoneeseen. Huoneessa oli pieni televisio, joka yht'äkkiä aukesi.
Televisiosta tuli kuva, en tunnistanut naista. Kuva pysyi vain paikoillaan eikä vaihtunut. Televisiosta pääsi selvästi muokattu ääni, joka sanoi näin: -Rouva Roseland, Jennifer, tiedättehän, että suurinpirtein 8 kuukauden päästä tuodaan tänne museoon Mona Lisa-taulu näytteille. Haluamme, että otat sen ja tulet tänne. Et voi paeta sillä ovi on lukossa. Päästämme sinut kyllä, jos suostut. Jos et suostu, sinut listitään. Tämä ketä tässä kuvassa on, oli meidän salaisessa thtävässä, tosin hän kertoi siitä ja lähetimme hänet pohjoisnavalla kuolemaan. Hän ei palaa sieltä ikinä. Painakaa televisiosta nappia "kyllä" niin suostutte. Salaiset vakoilijamme seuraavat sinua. Kerron reitin tänne teiltä, niin puhe loppui ja televisiosta kuulunut ääni kertoi ohjeen. Painoin kyllä- nappia ja ovi aukesi.
Lähdin vikkelästi sieltä, mutta jäin seisomaan sinne. Huomasin isomman rakennuksen, päättelin sen olevan päärakennus. Päärakennuksesta tullut mies surmasi koiran. Sen takia juoksin kotiin.
Seuraavat kuukaudet kuluivat pelätessä. Pian syntyisi toinen lapsi. Toivoa ei ollut paljoakaan. Hain lohtua Bookerista, vaikka en kertonutkaan hänelle mitään. Yritin rentotua katsellessani televisiosta elokuvia, jotka ostin. Booker antoi minun ostaa kirjoja, sillä näki ahdistukseni. Booker luuli, että olin ahdistunut raskaudesta. Toivoin vain, että olisinkin ahdistunut vain raskaudesta.
Viimein oli Bookerin syntymäpäivät.
Hänestä oli aika tulla keski-ikäinen aikuinen. Ikävöin jo nyt lukiota, kun Bookeristakin tuli jo aikuinen. Pian olisimme molemmat vanhoja ja Jasonillakin olisi vaimo ja lapsia. EI! En halua vielä olla mummo. Noh, siihen olisi vielä aikaa.
Juuri, kun Booker lähti eräänä päivänä töihin...
...vauva päätti syntyä.
Sain suloisen pienen tytön, jonka nimesin Jasminiksi. Sitten muistin, se tehtävä. Noh... minulla oli muutakin tehtävää. Booker joutui jäämään ylitöihin ja minulla oli syntymäpäivät.
Puhalsin kakkuni hieman epävarmasti.
Päätin leikauttaa hiukseni, en muuten tuntenut oloani erillaiseksi. Olin väsynyt, joten menin nukkumaan. Minua muutenkin jännitti, seuraavana päivänä minun olisi aika tehdä tehtävä.
Heräsin siihen, että Booker tuli kotiin ja ruokki tyttöämme, joka itki.
Päätin jutella Bookerille.
-Pidätkö hänestä, hän on tyttäremme, Jasmin, sanoin. Booker vastasi:
-Minulla siis on tyttö ja poika. Ja anteeksi etten päässyt tueksesi synnyttämään.
-Ei se mitään, vastasin.
Seuraavana päivänä saavuin museoon, jossa oli myös nykytaidetta.
Löysin Mona Lisan lopulta, katselin sitä. Vilkaisin ympärilleni, kaksi miestä katsoi minua. He olivat varmasti vakoilijoita, sillä he olivat seuranneet minua kauan. Tosin tajusin sen vasta silloin. Mietin miten olisin saanut sen visiiristä. Mietin sen ilmeisesti vahingossa ääneen, sillä miehet antoivat minulle timantti poran. Rikoin lasin ja otin taulun. Varashälytin alkoi soimaan. Juoksin kiireesti ulos ja miehet sieppasiva minut autoonsa.
Auto toi minut paikkaan johon minut oltiin tuotu aiemmin. Mietin minne minun piti mennä. Kokeilin isomman rakennuksen ovea. Se oli lukossa. Seuraavana kokeilin pienemmän ovea, se mihin minut oltiin sijoitettu. Se oli auki.
Kun astuin sisään, televisio aukeni, siellä oli miehen kuva. Ja taas selvästi muokattu ääni puhui:
-Rouva Roseland, laskekaa taulu sängylle. Ihan tiedoksenne tulette olemaan maailman etsityin rikollinen. Ja teidän on turha syyttää meitä. Terveisin: maailman laajuinen rikollis joukko, M.L.R.J. Voitte poistua. Ainiin sanoimme nimemme, sillä voitte liittyä joukkoomme, tuossa kuvassa on haastattelijamme ja nyt, häipykää.
En tiennyt mitä tehdä. Päätin siepata taulun sängyltä ja juosta. Lopulta tein sen. Minua alkoi jahdata kaksi miestä. Juoksin äkkiä poliisilaitokselle. Kerroin kaiken, henkeni uhalla. Jouduin sen jälkeen vielä muutaman kerran kuulusteluihin. Minua luvattiin suojella.
